Kokeilen miltä tuntuisi taas palata blogin pariin. Halu kirjoittaa katosi samalla kun menetin kolme vuotta sitten yllättäen vanhempani. En nähnyt enää mitään syytä käyttää luovuutta ja luoda sisältöä tänne. Blogi oli alunperinkin ikään kuin kuvallinen päiväkirja, muistojen päivitystä varten. Omaksi iloksi ja jos tekemisistäni joku toinenkin sai ideoita ja inspiraatioita niin hyvä niin.
Luovuuden menetyksen tuska on ollut suuri nämä kolme vuotta. Mutta uupumus oli tehnyt hyvän perustuksen jo ennen tätä ajanjaksoakin. Yritin silti pysytellä pinnalla, kaikin voimin jotta en uppoaisi pinnan alle. Nuo yllättävät menetykset sitten veivät minut viimein mennessään. Ja yhä ajelehdin. Teillä tietämättömillä.
Havahduin tällä viikolla siihen, että kolme vuotta näyttäytyy siinäkin, kun nuorimmainenkin lapsistani päätti esikoulun. Esikoinen oli eskarilainen kun vanhempani jättivät meidät. Eskaria oli silloin enää pari kuukautta jäljellä kun kaikki muuttui, ennalta arvaamatta ja yhtäkkiä. En muista tuosta ajasta juuri mitään. Muutoinkin jo tuolloin olin tuntenut, että ohjakset alkaa tippumaan enkä saa otetta asioista siten kuten tahtoisin (tai kuten itseltäni vaadin).
Töissä yhtenä päivänä ikävä, suru, lohduttomuus valtasi mieleni kun mietin, mistä kaikesta jäämme paitsi, mistä kaikesta lapseni jäävät paitsi kun ennen niin läheiset ja rakkaat isovanhemmat eivät enää ole luonamme. Eivät näe kun lapsenlapsensa kulkevat eskari- ja kouluteitään. Eivät näe miten nuorimmainen päättää esikoulun, tai esikoinen kolmosluokan. On ihan järkyttävän epäreilua, että lapseni joutuivat noin pieninä luopua elämänsä tärkeimmistä ihmisistä. On epäreilua, että heiltä puuttuu se mitä muilla vielä on. Että minulta puuttuu se mitä muilla vielä on.
Koen oloni hyvin yksinäiseksi. Minulla ei ole enää turvaverkkoa, tai lähipiiriä joka tuntee ja tietää minut. Tietää ja myötäelää elämääni. Tietää tunteeni, ymmärtää ja kokee asioita itsekin samoin. Nyt olen yksin, enkä voi jakaa vaikeita tai haastavilta tuntuvia asioita heidän kanssaan. Tuntuu ettei kukaan ole minun puolellani, ei pidä minusta huolta. Ihan yhtälailla aikuisista tulee pitää huolta niinkuin lapsistakin huolta pidetään. Yhtä lailla me tarvitsemme lohtua, läheisyyttä, ymmärrystä ja rakkautta. Jos nuo asiat puuttuu, on elämä kaikinpuolin aika tyhjää.
Tähän kolmeen vuoteen liittyy vielä kolmaskin menetys...menetin läheisen ystäväni. Hän tunsi minut, hänelle pystyin puhua kaikesta ja häneltä sain paljon takaisin. Hän on minulle rakas, edelleen ja ainaoleva. En silti menettänyt häntä samalla tavalla kuin menetin vanhempani. Mutta yhteytemme on tauolla. Eikä siihen liittynyt edes riitaa tai erimielisyyksiä. Menetyksen syy on oikeastaan ihan turha, ja kummallinen. Mutta sitä elämä kai toisinaan on. Kummallisia toisiinsa liittyviä palasia, jotka ohjailevat elämäämme. Järjettömyyttä ja epäreiluutta. Kaikkeen emme voi vaikuttaa, elämää ohjaa jotkin suuremmat voimat.
Mietin silti, viime aikoina enemmänkin, että kun yhteyttä ei ole täysin menetetty, niin voisiko sen avata uudelleen? Mutta mistä tietää kannattaako. Voiko. Onko minulla lupa siihen. Rohkenenko. Rikonko jotakin olemalla rohkea. Paljon pohdittavaa.. Ja mietin sitäkin, että miettiikö tuo toinen ihminen kenties sitä samaa. Miettiikö ottaisiko yhteyttä, kehtaako, voiko. Välimatka voi kasvaa isoksi, huomaamatta ja silloin kun sen huomaa, voi olla jo liian myöhäistä. Tai ainakin tuntua siltä. Toisaalta koskaan ei ole liian myöhäistä, sanotaan. Ja jos tämä olisi elokuva, sanoisin sen hahmoille, että tehkää jotakin! Ottakaa askel kohti toisianne kun kuitenkin asiaa mietitte.
Sittenhän sen näkee.
