Mistä tunnistat hyvän kirjan? Minä tunnistan sen siitä, etten voi laskea sitä käsistäni. Että unohdan kaiken muun. Että tuskastun häiriöistä ympärilläni. Hyvän kirjan tunnistaa myös tietynlaisesta turhautumisesta, sellaisesta ettei jaksaisi odottaa tarinan päätöstä, mutta toisaalta ei kestä myöskään sitä, että se päättyy.
En ollut ihan varma mitä saan kun otin käsiini Hei ethän unohda minua -kirjan. Aluksi se tuntui hyppivän paikasta toiseen, etten saa kiinni tarinasta. Välillä se tuntui jotenkin teennäiseltä tai väkinäiseltä ja ajattelin, että taas näitä 'muka-loistavia, kriitikoiden ylistämiä, jotka ei oikeasti ole yhtään sinnepäinkään'-raapustuksia. Sinällään on aika hassua, että ihminen kaipaa fiktiivistä, jonkun toisen keksimää, tarinaa tuomaan itselleen hyvää oloa ja nautintoa, ja sitten kun tarina on saatu päätökseen ihminen tuntee kaipuuta tai ahdistusta tarinan päättymisestä. Jokainen meistähän voisi kirjoittaa tarinan uusiksi, tai lisätä haluamansa lopun. Yleensä aina käy niin, että ainakin minä jään kaipaamaan lopun jälkeen uutta hekumaa. On lähes kiduttavaa, että luet satoja sivuja ennen kuin pääset kaipaamaasi lopputulemaan ja sen jälkeen tarina päättyy. Olen lapsesta asti kaivannut 'happyendin' jälkeistä uutta kappaletta, joka kertoo mitä sitten tapahtui.
Annoin kirjalle kuitenkin mahdollisuuden, viimeistään siinä kohtaa kun sain selvän vastauksen siihen miksi minun on luettava kirja loppuun. Tarina on tavallaan aika tuttu. Ainakin kaltaiseni romantikko tunnistaa rakkauden ja kaksi ihmistä sen ympärillä. Se olikin sitten menoa. Hei ethän unohda minua kietoi itsensä pikkusormeni ympärille ja luin kuin riivattu. Ahmin sanoja ja lauseita, halusin päästä siihen pisteeseen johon toivoin - tai tiesin - tarinan päättyvän.
Georgina on kolmissakymmenissä oleva nuori nainen, pinkkiin pörröturkkiin sonnustautunut tarjoilija, jonka elämä ainakin sukulaisten silmissä on ala-arvoista. Huonosti koulutettu, huonojen työpaikkojen koluaja, jolla sukanvarressa ei ole rahaa pahan päivän varalle eikä tyyli ole ikäiselleen sopivaa, tai soveliasta. Kouluaikojen suositusta, tai suosiota janoavasta neidosta on suunta ollut vain alaspäin. Kävihän Georgina sentään kuitenkin vuoden yliopistoa mutta ikävien kokemusten myötä opiskelut katkesivat kuin kanalta pää. Rahapulassa hän otti kyseenalaisia töitä ja joutui huonoista työpaikoista huonompiin, näistä kokemuksista olisi saanut monta hyvää sketsiä. Ja saikin.
Kahdeksantoistavuotiaana Georgina rakastui poikaan nimeltä Lucas. Rakkaus tuli täytenä yllätyksenä, nämä kaksi kun olivat kuin yö ja päivä. He pitivät suhteensa salassa kunnes koulun päättäjäisissä aikoivat viedä suhteen seuraavalle tasolle. Mutta kohtalo, tai jotain ikävämpää, puuttui peliin.
Tarinassa lukija jätettiin tuskallisen epätietoiseksi mitä tuona ikävänä päivänä tapahtui. Siihen viitattiin monen monta kertaa pitkin tarinan kulkua mutta piinallisesti asian avaaminen jätettiin ihan viime metreille. Toisaalta, sehän on nerokas tapa pitää lukijan mielenkiinto yllä. Jos kaikki avattaisiin heti, kiinnostaisiko kirjaa lukea loppuun asti. Toisaalta taas, minä joka rakastaisin happyendien jatkokohtauksia, olisin ollut erittäin innokas kuulemaan mitä sitten tapahtuisi.
Tarina hyppää alun nuoruusvuosista kymmenisen vuoden päähän, jolloin kaikilla on uudet kuviot. Georginan löytäessä nykyisen poikaystävänsä sängystä toisen naisen kanssa tarina saa uutta tuulta purjeisiin (kohti rakkauden satamaa). Eron yhteydessä Georgina menettää myös työpaikkansa mutta löytää pian uuden paikan lankonsa avulla. Kyseinen työ raottaa ovia menneisyyteen ja yllätyksekseen - tai järkytyksekseen - hän tajuaa kuka hänen uusi pomonsa on: tumma, kalpea kasvoinen, irlantilaishurmuri, Georginan nuoruusvuosien sydämenvalittu, Lucas.
Hei ethän unohda minua on hauska, sen hieman kiero huumori miellyttää minua erityisesti. Nerokasta sanailua, mustaa huumoria mutta myös rankkoja kokemuksia, joiden lukeminen sai ainakin minun silmäni kostumaan. Tarinassa on paljon samaistumisen aiheita. Tarinan kulku kohti sen päätöstä ei ole suoraviivaista. Melkein sen mutkainen kulku sai minutkin jo luovuttamaan ja antamaan periksi, ehkä tämä ei olekaan niitä kirjoja, jotka päättyvät kuten toivoisin niiden päättyvän.
Ja kun kirja päättyi, toivoin kipeästi sen jatkuvan. Tarina on ihana, se lämmittää minun romantiikan nälkääni. Tästä näkisin mielelläni myös elokuvan, mutta tekijöille huomio, tarina ansaitsee runsaasti jatkokohtauksia kirjan loppukohtauksen jälkeen!
Hei ethän unohda minua on nautinnollinen lukukokemus. Sen kertoo jo sekin, että luin vipan kappaleen useampaan kertaan. On vaikea päästää irti.
Kirjan kirjoittaja Mhairi McFarlane (s. 1976) on maailmanlaajuista suosiota saavuttanut brittiläinen kirjailija. McFarlane tunnetaan chick lit teoksistaan. McFarlane julkaisi ensimmäisen romaaninsa Sinuun minä jäin (eng. You Had Me At Hello) vuonna 2012. Tänä vuonna ilmestyy uusi kirja Mitä jos en löydä sinua koskaan. Ikävä kyllä hänen kirjansa ovat kukin tietääkseni omia yksilöitään, eikä tarinat jatku kirjoista toisiin. Tarkistin asian toiveikkaana, mutta jouduin pettymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti