Valitsen kirjan usein kannen perusteella. Jos siinä on jotakin mikä vetää minua puoleensa, on se sitten kuvitus, värimaailma tai kaunis fontti, niin mielenkiintoni herää oitis. Lapsikin sanoi, että ihanannäköistä kirjoitusta, olen samaa mieltä.
Itsekin tunnen itseni etsijäksi. Etsijän kirja tuntui siis kovin kiinnostavalta, löydänkö tästä vastaukset kysymyksiini? Tämän, ja niin monen muun kirjan kohdalla olen silti joutunut huokaamaan raskaasti. En löytänyt vastauksia. Tyhmänä odottaa, että joku voisi antaa ne minun puolestani. Mutta se ei taida olla mahdollista. Itse pitäisi löytää ne oikeat tiet ja ratkaisut. Mutta kun se on niin kovin vaikeaa. Tragikoomista on se, että on hyvin todennäköistä, että vastaukset ovat ihan silmieni edessä mutta kierrän kuin sokkona 24/7 niiden ympärillä näkemättä niitä. Kun aloin tietoisesti panostamaan henkiseen matkaani niin monet sanoivat silloin, että ihminen valaistuu ja henkisyys vahvistuu mitä enemmän asiaan paneutuu: tutkimalla, tarkkailemalla ja lukemalla. Uskon, että asiat tulevat kohdalle tarkoituksella eikä sellaista asiaa olekaan kuin 'sattuma'. Mutta silti olen edelleen hukassa vaikka henkisyys on ollut tavalla tai toisella mielenpäällä jo ihan lapsesta saakka.
Huomaan ajattelevani monesti kirjaa lukiessani, että tuossa perheessä kaikilla on kyllä selkeästi linjat auki yläkertaan. Lasten suusta tulleet kommentit ja lausahdukset vahvistavat sen. Kirja koostuu kirjoittajan omasta matkasta, omista pohdinnoista ja tietysti yleiseen tietoon pohjautuvasta tiedosta. Kirjassa on paljon Susanna Erätulen henkilökohtaisia tarinoita hänen elämänpolultaan. Arvostan sitä. Minusta kirja kuin kirja nousee ihan uusiin ulottuvuuksiin kun kirjan tekijä avautuu rehellisesti ja avoimesti. Silloin samaistuminen tapahtuu helpommin ja teksti toimii ikäänkuin vertaistukena lukijalle.
Vastausten sijaan kirja antaa paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Minusta tuntuu, että mielessäni ei ole koskaan hiljaista. Ajatuksia tulee jatkuvana flowna. Yhdestä ajatuksesta siirryn valon nopeudella kymmeneen muuhun ajatukseen enkä enää parin minuutin jälkeen muista miten päädyin viimeisimpään ajatukseen tai mielikuvaan. Ei kai se huono asia ole. On mukavaa tuntea. On ihanaa kun teksti koskettaa. On jotenkin rauhoittavaa kun teksti puhuttaa ja saa mietteliääksi. On kiva pysähtyä. Ajattelen monesti asioita monesta suunnasta ja maailmaa ja ihmisiä suuresta mittakaavasta. Monesti sitä aliarvioi itseään ja ajattelee kun sillä jollakin on sitä ja tätä. Mutta kun avaruudesta katsoo alas niin me kaikki ollaan ihan yhtä pieniä. Jokainen elää elämäänsä ja jokaisen hengenvedot yhtyy samaksi hengenvedoksi. Jokainen yli-ihmiseltä näyttävä tekee silti ihan samoja asioita kuin sinäkin teet. Nyt juuri tämä kyseinen hetki on meidän jokaisen yhteinen. On sitten "stara" tai "tavis" niin jokainen on silti yhtä arvokas, ja jokaisella on silti ne omat huolensa ja ongelmansa. Omia niin selkeiltä tuntuvia ajatuksia on vaikea pukea sanoiksi. Yritän sanoa, ettei saisi vertailla itseään muihin koska koskaan ei voi tietää minkä asian kanssa se toinen kamppailee.
Mitä on olla ihminen?
Susanna Erätuli
Otava / Hidasta Elämää
2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti